Lauri Lehtimaja:
Kun rauhanturvaajille katettiin leivätön pöytä ... Kyproksen kapakkamellakasta 40 vuotta.

 
Joulukuussa 1967 maailmaa kohahdutti uutinen siitä, miten suomalaiset YK-rauhanturvaajat Kyproksella riehuivat ja tappelivat paikallisissa yökerhoissa. Tämä kapakkamellakka johti sotaoikeuskäsittelyyn, jossa syytettyjen oikeudenkäynti avustajana toimi 22-vuotias oikeudenkäyntiavustajana Lauri Lehtimaja, nykyinen oikeusneuvos ja Korkeimman oikeuden jäsen. Kirjoittaja, joka tuolloin itsekin palveli jääkärijoukkueen johtajana Suomen YK-pataljoonassa Kyproksella, kertoo värikkäästä oikeudenkäynnistä 40 vuoden takaa.

Ilta-Sanomissa kirjoitettiin joulukuussa 1967: “Heikoilta näyttävät joulurauhan mahdollisuudet siellä Kyproksella, elleivät Kreikka ja Turkki pikaisesti lähetä armeijoitaan rauhoittamaan Nikosian yökerhoissa riehuvia YK-joukkoja.” YK-joukkojen komentaja, kenraali A.E. Martola antoi rauhanturvaajiensa touhuista Ilta-Sanomien mukaan “huurteisen kylmiä lausuntoja”, mutta Etelä-Suomen Sanomat sitä vastoin otsikoi näyttävästi: “Suomalaiset YK-joukot puolustivat kunniaansa”. Joka tapauksessa ennustettiin, että Suomen YK-pataljoonalla oli tällä kertaa edessään “ankea kasarmijoulu”...
 

 
Rauhanturvaajan arki 40 vuotta sitten oli "sotilaallista läsnäoloa" toisilleen vihamielisten osapuolten välissä. Kuvassa kirjoittajan komentama jääkärijoukkue harjoitustauolla Nikosian kaupungin Omorphitan kylässä syksyllä 1967.   Kyproslainen yökerho joulukuussa 1967 suomalaisten YK-sotilaiden mellakoinnin jäljiltä (kuva sotaoikeuden asiakirjoista).

 

Puolustajaksi pystymetsästä

Suomalaisten rauhanturvaajien järjestämä kapakkamellakka sai osakseen huomiota paitsi Suomessa myös maailman lehdistössä. Minäkin olin Kyproksella tuolloin sinibarettina rauhaa turvaamassa, joskaan itselläni ei ollut tilaisuutta osallistua tähän “taiteiden yöhön”. Sitä vastoin sain tapahtuman jälkiselvittelyissä sellaisen roolin, jota on ollut hauska muistella. Ennen Kyprokselle lähtöä olin ehtinyt lukea lakia vajaan vuoden – ilmeisesti tämän siviilitaustani takia minut komennettiin syytettyjen oikeudenkäyntiavustajaksi kapakkamellakan sotaoikeuskäsittelyyn. Tätä ennen en ollut jalallani astunut oikeussaleihin, en Suomessa enkä Kyproksella. Hoidinkin saamaani tehtävää lähes täydellisen kokemattomuuden suomalla antaumuksella ja virkainnolla. Onneksi olin nähnyt televisiosta joitakin amerikkalaisia oikeudenkäyntileffoja.

Kapakkamellakan esitutkinta, syyteharkinta ja oikeuskäsittely oli esimerkillisen nopeasti ja tehokkaasti organisoitu, niin kuin sotaväen meininki edellyttikin. Mellakka tapahtui 17.12.1967 vastaisena yönä, ja jo runsaan kolmen viikon päästä, joulunpyhät mukaan lukien, juttu oli valmis käräjille, kun Helsingin III sotaoikeus seuraavan kerran jalkautui Nikosiaan jakamaan oikeutta. Sitä ennen oli pataljoonan oikeusupseerin johdolla suoritettu mittavia kuulusteluja. Kasoittain esitutkintapöytäkirjoja oli jouduttu kääntämään suomesta englanniksi ja päinvastoin. Virallinen syyttäjä ja oikeuden puheenjohtajana toiminut tuomari lennätettiin Kyprokselle Suomesta. Syytetyt puolestaan rahdattiin yksiköistään käräjäpaikalle kuorma-auton lavalla. Sotaoikeus julisti tuomionsa pikavauhtia 12.1.1968. Suomalaisilla oli kova tarve näyttää ulkopuolisille, etenkin YK:lle ja Kyproksen kreikkalaisille, että hommaan suhtauduttiin vakavasti.

Minulla oli päämiehinä yhteensä 25 syytettyä, sekä miehistöä että aliupseereita. Jutussa syytettiin myös yhtä upseeria, mutta hänen osaltaan syyte oli käsiteltävä erikseen Helsingin hovioikeudessa. Päämieheni olivat kotoisin ympäri Suomea ja edustivat erilaisia siviiliammatteja laidasta laitaan, aina kondiittorista kaivinkoneenkuljettajaan ja vanginvartijasta veturinlämmittäjään. Se, miten juuri tämä porukka oli valikoitunut syytettyjen pallille ja muut hässäkkään osallistuneet taas todistajiksi, on oma historiansa. Lyhyesti voisi tiivistää, että ne, jotka esitutkinnassa jotain pientäkin tunnustivat, päätyivät automaattisesti syytetyiksi, kun taas ne, jotka kertoivat ainoastaan nähneensä kaverin jotakin tehneen, pelastautuivat todistajiksi. Näinhän tässä maailmassa usein käy, että rehellisimmät saavat helposti syntipukin ja sijaiskärsijän epäkiitollisen roolin eikä rehellisyys aina maata peri – ainakaan ensimmäisessä oikeusasteessa.

Omintakeista rikosprosessia

Oikeudenkäynti oli kaiken kaikkiaan aika sekava show, muun muassa sen takia, että asianomistajiksi oli haastettu paikalle kyproksenkreikkalaisia kapakanomistajia ja muita vahinkoa kärsineitä siviilejä, esimerkiksi kapakkamuusikoita, joiden instrumentteja oli runtattu. Oikeudessa puhuttiin suomea, englantia ja kreikkaa suloisessa sekamelskassa. Asianomistajia edusti kyproksenkreikkalainen tähtiasianajaja, joka ei tietenkään osannut suomen kieltä, saati että hän olisi ymmärtänyt jotakin Suomen oikeudenkäymiskaaresta ja sotaväen rikoslaista, joita suomalainen sotaoikeus sovelsi. Asianomistajille oli täydellinen yllätys muun muassa se, että sotaoikeudessa ylipäänsä voitiin rikossyytteiden ohella tutkia myös yksityisoikeudellisia vahingonkorvausvaatimuksia.

Oikeuden puheenjohtaja keksi mielestään käytännöllisen ratkaisun ja määräsi minut toimimaan myös kyproksenkreikkalaisen asianajajan tulkkina ja oikeudellisena neuvonantajana. Jouduin siis samassa oikeudenkäynnissä lopulta avustamaan samanaikaisesti sekä syytettyjä että asianomistajia. Silloin ei tässä asetelmassa nähty mitään kummallista, vaikka nykymaailmassa tällaisesta kaksoisroolista varmaan valitettaisiin ihmisoikeustuomioistuimeen. Oikeastaan minulla oli jutussa peräti kolmoisrooli, sillä olin jo jutun esitutkintavaiheessa joutunut toimimaan myös esitutkintaa johtaneen oikeusupseerin apulaisena!

Tehtiinkö työtä käskettyä?

Syytteet olivat vakavia. Päämiehiäni syytettiin ensinnäkin siitä, että he olivat “päihdyttäneet itsensä väkijuomilla ja käyttäytyneet sotilaan arvolle sopimattomasti”, mutta myös siitä, että he olivat “jättäneet tahallaan täyttämättä esimiehen virkatoimessa antaman käskyn”. Tämä jälkimmäinen asiahan oli sotaoikeudessa varsinainen majesteettirikos. Syyte perustui tältä osin siihen, että paikalla ollut suomalainen luutnantti oli kertomansa mukaan ennen rähinän alkua yrittänyt kovaäänisen avulla rauhoittaa YK-miesten kuumenneita tunteita. Puolustus yritti puolestaan todistella, ettei luutnantin puheista ollut yleisessä hälinässä juuri kukaan saanut mitään selvää ja että pikemminkin oli miehille voinut muodostua sellainen käsitys, että luutnantti oli päinvastoin yrittänyt hakkapeliitta-hengessä ryhtyä johtamaan mellakointia. Olihan tiedossa, että muuan jääkärikomppanian päällikön virkaa hoitanut kapteenin arvoinen upseeri oli edellisenä yönä pitänyt omille miehilleen puhuttelun, joka oli tulkittavissa jonkinlaiseksi yllytykseksi kapakkamellakkaan. Puolustus piti “täysin käsittämättömänä” sitä, että miehiä nyt syytettiin esimiehen käskyn täyttämättä jättämisestä, vaikka he olivat suomalaisina sotilaina omasta mielestään koko ajan vain tehneet työtä käskettyä.

Edelleen puolustuksen tehtävänä oli tehdä saaren olosuhteita tuntemattomalle sotatuomarille jotenkin ymmärrettäväksi se, miksi kaikki oli tapahtunut ja mistä loppujen lopuksi oli kysymys. Kerroin tapahtumia edeltäneestä sotilaallisesta kriisitilanteesta, joka oli jo viikkokaupalla koetellut meidän kaikkien rauhanturvaajien hermoja Kyproksella. Olimme koko tuon ajan eläneet ympärivuorokautisessa valmiudessa, jopa nukkuneet maastopuvut päällä ja maihinnousukengät jalassa, henkilökohtainen ase päänalusena. Välittömän sodanuhan vihdoin lauettua miesten pinnat olivat olleet jo valmiiksi tiukoilla.

Koetin myös kartoittaa päämiesteni supisuomalaista sielunmaisemaa ja heidän turhautumistaan välimerenmaalaiseen kapakkameininkiin, jossa varsinkin kielitaidottomia hyväuskoisia rauhanturvaajia estoitta “kusetettiin”. Yritin vakuuttaa, etteivät päämieheni suinkaan muuten kantaneet kaunaa paikallista väestöä tai heidän tapojaan ja kulttuuriaan kohtaan, vaan että ainoa asia hampaankolossa oli jo pitkään muhinut ristiriita sotilaiden ja epärehellisten kapakkayrittäjien välillä. Paikallinen siviilipoliisi ja kyproksenkreikkalainen lehdistö olivat näet väittäneet jopa sellaista, että suomalaiset sotilaat olisivat mellakan yhteydessä herjanneet Kyproksen silloista presidenttiä, arkkipiispa Makariosta “sodomiitiksi”. Koetin todistella, ettei tämmöinen herja kuulunut suomalaisen YK-jääkärin sanavarastoon.

Suomalaisten kauan kyteneen kiukun oli vihdoin sytyttänyt ilmiliekkiin se, että kyproksenkreikkalaiset siviilit olivat mellakkaa edeltävänä iltana yökerhotiloissa pahoinpidelleet muutamaa suomalaista sotilasta. Juuri tämän vääryyden johdosta edellä mainittu kapteeni oli puhutellut miehiään ilmeisessä revanssihengessä. Koko komppanialle luvattiin iltalomaa. Kapteeni ei toki unohtanut mainita, että hänen omaakin fyysistä koskemattomuuttaan oli yökerhoreissulla loukattu: muuan yökerhotanssijatar oli kuulemma purrut kapteenia sormeen. Voi aikoja, voi tapoja! Muutahan ei enää tarvittu...

Huonomminkin olisi voinut käydä

Historiankirjoitus on ehkä liioitellutkin sitä, mitä todella tapahtui. Muun muassa entisen YK-suurlähettilään Ilkka Pastisen muistelmissa (Diiva ja diplomaatti, 1996) kerrotaan suomalaisten sotilaiden johdetusti ja järjestäytyneesti hävittäneen yökerhot “maan tasalle”. Ei nyt sentään. Etupäässä oli kysymys siitä, että kapakoiden tuolit ja pöydät kasattiin keskelle lattiaa. Omaisuusvahinkoja toki silti syntyi, ja mellakointi johti väistämättä myös käsikähmään kyproksenkreikkalaisten siviilien kanssa. Lyömäaseena käytettiin muun muassa yökerhon oven tukevaa karmia. Onneksi ei kuitenkaan sattunut vakavampia henkilövahinkoja, mitä nyt muutamia silmäkulmia jouduttiin jälkikäteen ompelemaan kiinni. Mellakka alkoi Miami-nimisessä yökerhossa ja levisi sieltä Ambassador-nimiseen paikkaan saman kadun varrella. Kolmannen kapakan eli Copacabanan ovet saatiin lukituiksi, ennen kuin suomalaiset ehtivät sinne asti.

Tilanne oli rauhoittunut, kun YK:n sotapoliisit olivat tulleet paikalle ja hoitaneet hurjistuneet suomalaiset pois. Samalla sotapoliisit eristivät kaupungin yökerhokadun niin, etteivät muunmaalaiset rauhanturvaajat päässeet ryntäämään suomalaisten virkaveljiensä avuksi. Tätä esimerkiksi railakasotteisiksi tunnetut kanadalaiset rauhanturvaajat jälkikäteen harmittelivat...

Puolustuksen loppupuheenvuorossa runoilin muun muassa näin: “Ruumiillisen koskemattomuuden loukkaukset lienee pakko lukea sellaiseksi välttämättömäksi pahaksi, johon yleisen elämänkokemuksen mukaan on varauduttava vastaavanlaisissa tilanteissa. Myös itse omaisuusvahinkojen syntyminen oli ilmeisesti valtaosaltaan yleisen metelin luoma lieveilmiö.”

Ja suorastaan lyyrisenä loppuhuipennuksena: “Tuolin kaataminen ei liene subjektiivisen moitittavuuden kannalta samaa kuin sen rikkominen, vaikka tuoli kaatuessaan menisikin rikki”.

Kakkua ja korvattavaa tuli

Sotaoikeus ei näköjään vakuuttunut vuolaista puolustuspuheistani, sillä poikien saamat rapsut olivat ankaria. Seitsemän päämiestäni sai ehdottoman vankeusrangaistuksen, enimmillään kolme kuukautta vankeutta. Kaksi sai ehdollista vankeutta ja loput sakkoja. Kaikkien rauhanturvaajaura päättyi luonnollisesti siihen. Päämiesteni hirtehinen motto kuuluikin: “Nyt on lomasuuntana Sukeva”.

Vahingonkorvauspuoli oli oma lukunsa. Asianomistajien korvausvaatimukset olivat aluksi tähtitieteellisiä. Tiukkojen neuvottelujen jälkeen kuitenkin päädyttiin sopukorvaukseen, joka oli silloista rahaa 5 600 markkaa. Asianomistajien suureksi yllätykseksi tämä korvausvelka myös maksettiin viimeistä penniä myöten. Tunnetaanhan Suomi maana, joka “pays its debts”. Korvaus kerättiin pataljoonassa vapaaehtoisella kolehdilla, noin punta per nokka. Henkilökohtaisen pesämunan kolehtihaaviin pani peräti kenraali Martola. Keräykseen osallistuivat myös kanadalaiset rauhanturvaajakollegat.

Varsinaista omaisuusvahinkoa suurempi taloudellinen menetys kapakanomistajille oli kuitenkin se, että kapakkamellakan jälkeen suomalaiset sotilaat saivat pitkäaikaisen porttikiellon Nikosian yökerhoihin. Tätä porttikieltoa eivät tietenkään antaneet kapakanomistajat vaan Suomen YK-pataljoonan johto. Suomalaisten saama porttikielto merkitsikin huomattavaa asiakaskatoa Nikosian kapakkayrittäjille.

Kun vahingonkorvausvaatimuksia käsiteltiin oikeudessa, todistajana kuultiin myös Suomen pataljoonan komentajana toiminutta everstiä. Joku kapakanomistaja oli yrittänyt lahjoa komentajaa, jotta tämä olisi peruuttanut suomalaisille määräämänsä porttikiellon. Komentajalta oli yritetty epärehellisin keinoin kiristää myös “mustaa” korvausta. Välistävetoyritykset oli kuitenkin torjuttu. Tapahtumien dramatiikkaa lisäsi se yhteensattuma, että kyseinen everstimme joutui nilkuttamaan oikeuteen jalkavaivaisena, keppiin nojaten. Ulkopuolinen tarkkailija saattoi jäädä ihmettelemään, kuuluiko itse komentajakin “remonttimiehiin”.

Oliko sotaoikeus poliittinen?

Tietenkin voi näin jälkikäteen todeta, että suomalaiseen sotaoikeuteen kohdistui noissa olosuhteissa melkoisia poliittisia paineita. Olihan YK:n rauhanturvaajien masinoimassa ja siviiliväestöön kohdistuneessa mellakoinnissa kaikki kansainvälispoliittisen skandaalin ainekset. Epäilemättä tarvittiin “päitä vadille”, jotta taas olisi saatu rauha maahan. Sotaoikeuden tuomio olikin ankaruutensa puolesta poliittisesti erittäin tarkoituksenmukainen. YK ja kyproksenkreikkalaiset saivat haluamansa hyvityksen, minkä jälkeen elämä – sekä suomalaisten rauhanturvamissio Kyproksella – voivat jatkua. Kyproksenturkkilaiset eivät tietenkään olleet panneet pahakseen koko välikohtausta – päinvastoin. Paitsi Ilta-Sanomissa myös kansainvälisessä mediassa noteerattiin, että Välimeren joulurauhan häiritsijöille oli lopulta luettu sotaväen rikoslakia.

Syytettyjen puolustajana oli sittemmin lohdullista havaita, että Helsingin hovioikeus tuomittujen valituksesta aikanaan lievensi sotaoikeuden tuomitsemat ehdottomat vankeusrangaistukset sakoiksi. En itse hoitanut päämiesteni asiaa enää hovioikeusvaiheessa, mutta saatoin todeta puolustuksen alkuperäisten väitteiden ottaneen vihdoin hovioikeudessa tuulta. Hovioikeus näet yhtyi siihen esittämääni näkemykseen, ettei esimiehen rauhoittavaksi tarkoitettuja puheita ollut voitu yleisessä hälinässä kunnolla kuulla – käytetystä kovaäänisestä huolimatta. Tämän hovioikeus totesi suoritettuaan paikan päällä perusteellisen katselmuksen. Samalla hovioikeus näki lieventäväksi seikaksi sen mielialan yleisen “levottomuuden”, joka pataljoonassa tuolloin oli puolustuksen selostamista syistä vallinnut.

Mainittakoon vielä, että kiistanalaisen “yllytyspuheen” pitänyt, sormeen purtu kapteeni tuomittiin aikanaan hovioikeudessa 30 vuorokauden arestirangaistukseen. Minulle jäikin sellainen tunne, että jos kohta ensimmäisen oikeusasteen tuomio oli ollut poliittisesti tarkoituksenmukainen, niin hovioikeusvaiheessa oikeuskin lopulta voitti.

Mitä kapakkamellakka opetti?

Silti tämä kapakkaremontti ja sen oikeuskäsittely opettivat minulle sen, ettei yhdenvertaisuus lain edessä aina toteudu niin kuin sen pitäisi. Rauhanturvapalveluni ajalta 40 vuoden takaa muistuu mieleen lukuisia muitakin esimerkkejä siitä, että rivijääkärit olivat varsin ankarassa syynissä samalla, kun upseereiden töppäyksiä katsottiin läpi sormien. Luulen kuitenkin, että maailma on tässä suhteessa jonkin verran muuttunut. Ei ehkä sen vuoksi, että ihmiset olisivat jotenkin oikeamielisempiä kuin ennen, vaan siksi, että vallankäyttöä nyt valvotaan entistä tiukemmin. Vaikkei aina pelättäisikään sotaoikeuden rapsuja, niin ainakin iltapäivälehtien lööppejä. Vallankäytön avoimuus ja läpinäkyvyys ovat lisääntyneet.
 

 
Suomalaisia sinibaretteja Afroditen syntymäsaarella lokakuussa 1967
(kirjoittaja toinen oikealta)
  Kyproksen isänmaan toivoja syksyllä 1967.


Toki myös nykyiset rauhanturvanäyttämöt ovat tyystin erilaisia – paljon karumpia – kuin Afroditen syntymäsaari itäisellä Välimerellä. Rauhanturvaajien vapaa-ajan vietto lienee Kabulissa ja Pristinassa nykyään aika lailla askeettisempaa kuin muinoin Nikosiassa!

Vuoden 1967 kapakkamellakka on tänä päivänä osa legendaarista rauhanturva-folklorea. Se elää paitsi meidän YK-veteraanien iltanuotiotarinoissa myös diplomaattien illallispuheissa. Tämän sain kokea muutama vuosi sitten osallistuessani Irlannin Helsingin suurlähettilään isännöimään illallistilaisuuteen. Virallisessa pöytäpuheessaan suurlähettiläs ylisti Suomen ja Irlannin välisiä lämpimiä suhteita, mutta totesi kuitenkin ilkikurisesti, että yksi asia heillä irlantilaisilla on edelleen hampaankolossa meitä suomalaisia vastaan. Tämä oli kuulemma se, että suomalaiset rauhanturvaajat olivat vuonna 1967 kertoneet mellakkasuunnitelmistaan etukäteen kanadalaisille mutta eivät sitävastoin irlantilaisille kollegoille. He irlantilaisethan olisivat olleet varsinaisia alan miehiä, kapakkamellakoinnin suvereeneja taitajia. Minun ei auttanut silloin muu kuin pyydellä suomalaisten puolesta anteeksi tätäkin töppäystä ja luvata tehokkaampaa tiedonkulkua ensi kerralla...
 

 
Kirjoittaja tammikuussa 1968 Kyproksella.  

 

Kuvat ja teksti Lauri Lehtimaja

Kyseinen artikkeli on julkaistu aikaisemmin (Lakimiesuutiset 8/2007)

 


Etusivulle